home
***
CD-ROM
|
disk
|
FTP
|
other
***
search
/
Aminet 52
/
Aminet 52 (2002)(GTI - Schatztruhe)[!][Dec 2002].iso
/
Aminet
/
docs
/
mags
/
saku17.lha
/
Teksti
/
PuuCee.txt
< prev
next >
Wrap
Text File
|
1996-02-29
|
11KB
|
163 lines
5
1*
{A Kun amigisti PC:hen ryhtyi
{A --------------------------
{7 Heimo Laukkanen
Minua ei oikeastaan koskaan ole voinut pitää PC-yhteensopivien tietokoneiden
puolestapuhujana. Mitä suuremmissa määrin olen aina puhunut ja toiminut Amigan
hyväksi, mikä näkyy myös tässä toiminnassa. Tämä olkoonkin ensimmäinen ja
viimeinen artikkeli (ainakin toistaiseksi), jossa ruodin kuilua kahden erilaisen
maailman, Amigan ja PC:n välillä. Samalla se on myös kertomus oppimisesta ja
väärien käsitysten korjautumisesta.
Elämässä on joitain realiteetteja, jotka on vain otettava vastaan. Minulle yksi
sellainen realiteetti oli PC-yhteensopivien tietokoneiden ylivalta. Vaikka
kuinka olinkin halunnut, en ollut pystynyt sitä muuttamaan, joten siihen oli
sopeuduttuva. Opiskelujen alkaminen oli hyvä ja aiheellineen syy sopeutumiselle.
Työt suoritettiin PC-ympäristössä Windows-pohjaisilla ohjelmilla, joista minulla
ei ollut kokemusta. Oli opittava - oli ostettava PC.
Opiskelijalla sijoituksien teko on aina pitkäaikaisten valmistelujen tulos jo
pelkän rahoituksen takia. Minun kohdallani rahoitus oli opintolaina. En olisi
voinut kuvitella jaksavani kituutella ja säästäväni lähemmäksi kymmentätuhatta
markkaa tässä työtilanteessani, varsinkin kun uusi tietokone on
käyttötarkoitukseltaan tulonhankintaväline ja näin ollen yksi perusedellytys
oman taloudellisen tilanteen parantamiselle. Päätös oli siis valtion takaama
opintolaina, joka järjestyikin ystävällisen pankkitoimihenkilön avustuksella
parissa päivässä. Loppu olikin sitten mainosten selailua ja PC-tekniikasta
paremmin tietävien konsultointia. Ennen kuin yhtään rahaa oli siirtynyt tiskin
toiselta puolelta toiselle, olin tehnyt tutkimustyötä niin emolevyjen,
näytönohjainten kuin myös muistien suhteen.
Sen enempää tutkimusten tuloksista viisastumatta päädyin ostamaan koneen
liikkeestä, joka pystyi yhdistämään hyvän hinnan, kohtuulliset komponentit ja
luotettavuuden. Omassa tapauksessani luotettavuus tarkoitti yhtiön
pitkäaikaisuutta ja tunnettavuutta. En tahtonut liittyä siihen joukkoon, joka
ostaa koneen hyvin halvalla pieneltä yrittäjältä, jonka takuu kestää täsmälleen
niin kauan kuin yritys on pystyssä. En myöskään tahtonut maksaa turhasta -
tunnetusta merkistä tai liioista lisävarusteista. Pieni Pentium-prosessori,
ääni- ja näyttökortti, 16 megatavun muisti, 15 tuuman digitaalinäyttö, 850
megatavun kiintolevy ja nelinkertaisella nopeudella pyörivä CD-ROM-asema
edustivat niitä varusteita, joita katsoin työskentelyssäni emolevyllä
tarvitsevani. Paremmat näytönohjaimet, suuremmat kiintolevyt ja isommat
muistikapasiteetit tulisivat myöhemmin - sitten kun niihin olisi varaa.
Lainarahalla pyritään hankkimaan vain välttämättömin ja jatkamaan siitä
eteenpäin omin eväin.
Varsinainen PC-maailmaan tutustuminen alkoi koneen kokoamisella. Valmiin paketin
eduiksi voidaan laskea oikea plug-and-play-toiminta. Johdot kiinni ja menoksi -
käyttöjärjestelmää asentamaan. Ensin MS-DOS ja päälle Windows. Ei lainkaan
ongelmia saati vaikeuksia, ennen kuin huomataankin, ettei CD-ROM ota
tunnistautuakseen. Koneen näytönohjaimen ja äänikortin ajurit toimitettiin
rompulla, joten pieni epäilyksen peikko kaivoi mieltä. Uusi yritys - ilman
onnistumista. Kone auki ja kaikkien johtojen tarkistus - ei apua. Muutaman
kymmenen minuutin tappelun jälkeen oli pakko luovuttaa ja odottaa viikonlopun
yli maanantaita, seuraavaa päivää, jolloin myyjältä saisi apua ongelmaan.
Maanantai oli toivoa täynnä ja toi myös paljon valoa ongelmaani. Odotettuani
ensin puoli tuntia ruokatunnilta palaavia teknisiä osaajia ongelma ratkesi
muutamassa minuutissa. Kymmenessä sekunnissa yksi heistä keksi, että CD-ROMin
vaivana oli liian vanha ajuri ja muutamassa minuutissa toinen selitti, kuinka
äänikortin ajurit saataisiin rompulta asetettua paikoilleen ja otettua käyttöön.
Neuvot pitivät paikkansa ja kone tunnisti IDE-väylässä olleen CD-ROMin kiltisti.
Ajurit asentuivat Windowsiin ja nopeasti näytölle saatiin aikaan parempi
tarkkuus ja enenmmän värejä. Äänipiirit heräsivät henkiin ja kerrankin tuntui
siltä, että asiat hoituvat niin kuin pitää.
Windows 3.11 ei kuitenkaan ollut se, mitä minä halusin, sillä oman koneen tulee
olla sellainen, että sitä on mukava käyttää. Niinpä riensin asentamaan suuren
mediapuheen saattelemaa Windows 95 -käyttöjärjestelmää, jonka asennusohjelma
toivottikin minut tervetulleeksi. Vaatimatta käyttäjältä tuskin lainkaan
tietoutta tietokoneista asennusohjelma toimi välillä käyttäjän mielipidettä
kysyen ja valmisti konetta uuteen elämään.
Uuden Windowsin asentaminen ei sujunutkaan kuitenkaan niin helposti kuin
vanhemman version. Asennusohjelma tyssäsi koneen lisälaitteiden tunnistamiseen,
mutta käynnistettäessä uudestaan osasi varoa tekemästä samaa virhettä uudestaan
ja suosiollisesti jätti korttien tunnistamisen väliin. Se siitä
plug-and-playstä. Kun Windows oli viimein asennettu ja käynnistetty, oli
käyttäjän vuoro ihmetellä. Työpöytä oli kuin olisi Macintoshiin astunut. Erona
näkyi ruudun alalaidan task-bar, josta löytyvät niin sillä hetkellä käynnissä
olevat ohjelmat kuin myös Start-valikko, jonne voidaan laittaa kaikki yleisimmät
ohjelmat ja käynnistää ne suoraan sieltä. Saman valikon takaa löytyvät myös
oikotiet Windows-ympäristön preferences-valikoihin ja Macintosh-tyylisiin
apuohjelmiin, kuten etsi, viimeisimmät dokumentit ja koneen sammuttaminen.
Kyseisellä toiminnolla kone voidaan käynnistää uudelleen alusta, sammuttaa tai
käynnistää DOS-tilaan. Varsinkin pelien ystäville viimeisin vaihtoehto tulee
tutuksi, ellei halua nauttia pelien hidastelusta Windowsin päällä ajettavassa
MS-DOS-tulkissa.
Miltä uusi Windows siis tuntuu? Rehellisesti sanottuna se tuntuu hyvältä. Kun
jättää huomioimatta koneen hidastumisen silloin tällöin, Windows 95 on mukava ja
myös helppo käyttää. Se muistuttaa niin paljon Macintoshia ja myös Amigan
Workbenchiä, että jokainen kyseisiä koneita käyttänyt on pienen totuttelun
jälkeen kotonaan. Erilaiset toimintatavat ja erilainen ikkunointi, screenien
puute ym. asiat tuntuvat aluksi kummalliselta, mutta pikku hiljaa oppii
omaksumaan uuden tavan tehdä töitä.
Puutteitakin toki on. Yksi sellainen on nopeus. Oman koneeni 16 megatavun muisti
ja 75 megahertsin Pentium eivät aina takaa sitä lentävää nopeutta, jota
saattaisi toivoa ja haluta. Siirtyminen ohjelmasta toiseen tuntuu välillä
hitaalta ja saakin mieleen muistikuvan, että Amigan screenit ovat maailman
parhaita keksintöjä. Puutteen kuitenkin hyväksyy, kun tietää, että nyt on
mahdollista ajaa kotonakin valtamaailman kanssa yhteensopivia ohjelmia.
Olen nyt siis tutustunut myös Microsoftin ja PC-yhteensopivien laitteiden
maailmaan, enkä voi sanoa katuvani ostostani hetkeäkään. Olen jo nyt tehnyt
tällä koneella kuukaudessa enemmän kuin Amigallani viimeisen vuoden aikana.
Syykin on yksinkertainen: ohjelmat ja tehojen resurssit. Amigassani ei ole
ohjelmia, joilla voisin tehdä nykyisten standardien mukaan edes keskinkertaista
grafiikkaa ja jos olisi, sen teholliset resurssit saati näyttökortin kyvyt eivät
riittäisi siihen. Investoinnit pelkästään turbo- ja grafiikkakorttiin
maksaisivat enemmän kuin koko ostamani PC-paketti näyttöineen, muisteineen,
kiintolevyineen ja CD-ROMeineen. Voitko siis rehellisesti sanoa, että
järkevämpää olisi ollut vaikka säästää jostain viisi tuhatta markkaa lisää ja
ostaa uusi Amiga 4000? Tuskin.
Objektiivisesti katsoen Amiga on pelattu ammatillisessa käytössä ahtaalle.
Realistisesti ajateltuna en uskaltaisi suositella isoa high-end-Amigaa kovinkaan
moneen työhön. PC:t ja Macintoshit tarjoavat toimivat ja turvalliset ympäristöt
lähes tehtävään kuin tehtävään. Tasokkaita ja keskenään yhteensopivia ohjelmia
löytyy ja kehityksen jatkuvuudesta, niin itse koneen kuin myös ohjelmistojenkin,
voi olla suhteellisen varma. Vaikka AmigaOS osoittaisikin hämmästyttävän
älykkäitä piirteitä, ne eivät paljon lämmitä, jos hyvää ohjelmaa tarvittavaan
tehtävään ei löydy tai tuki loppuukin kesken!
Mutta on edelleen asioita, joissa Amiga on paras. Pieni Amiga, esimerkiksi Amiga
1200 tai CD32, on optimaalinen multimediapiste niin pienille kuin suurillekin
projekteille. Laitteisto ei itsessään ole kallis tai välttämättä edusta suurta
laskentatehoa, mutta pystyy silti pyörittämään tasokasta multimediasovellusta,
joka ei häviä nopeissa koneissa pyöriville MacromindDirector- tai
MultimediaToolbook-sovelluksille. Scala edustaa Amigan multimediaohjelmistojen
huippua ja kehittyykin koko ajan paremmaksi. Uusia ohjelmistoja, kuten
ImageVision, syntyy ja kehittyy innovatiivisen mielen ja ohjelmoijan kannalta
erinomaisen käyttöjärjestelmän yhdistyessä. Multimedia ja pelit ovatkin Amigan
vahvat puolet. Vaikka mammuttimaiset eeppiset tarinat tai nopeat
photorealistiset 3D-pelit ovatkin valloittaneet CD-ROMien välityksellä PC:t,
ovat monet Amigan yksinkertaisetkin mutta silti niin valloittavat ja toimivat
pelit niitä, joita haikein mielin muistellaan ja pelataan yhä uudelleen ja
uudelleen.
Tavallisille kuluttajille, niille, jotka haluavat paljon huvia ja välillä tehdä
jotain muutakin ilman sen suurempia vaivoja, suunnatut Amigat ovat edelleen yksi
portti Escomille nostaa Amiga kukoistukseen. Vaikka raskaat työkoneet PowerPC:n
tyyppisillä RISC-ratkaisuilla tai vaikka 68060-prosessoreilla ovatkin ne, jotka
numeroihin ja raakaan tehoon tuijottajille edustavat koko konemerkin tai sarjan
itseisarvoa, on Amigan kohdalla mielestäni tärkeämpää saada ensin usko itse
koneeseen ja sen tulevaisuuteen palautettua. Käytännössä paras tie siihen on
konekannan saaminen kasvuun. Lisääntyvä ostajapotentiaali palauttaa pelien ja
raskaampienkin ohjelmien tekijöiden luottamuksen Amiga-projekteihin ja
ajatukseen koneesta, joka sijoittuu raskaan PC:n ja puhtaasti pelaamiseen
tarkoitetun pelikonsolin välille.
Omalta osaltani seuraava tietokone, jonka ostan on todennäköisesti Amiga 1200,
kunhan Internet-seikkailuun tarkoitettu Surfer-paketti ehtii Suomeen asti ja sen
hinta varmistuu. Reilun kolmen ja puolen tuhannen markan paketti ei kuulosta
pahalta, kunhan varustukseen kuuluu muutakin kuin pelkkä Workbench. Sopivien
varusohjelmien ja lisämuistin avulla koneesta saa jo enemmänkin kuin
käyttökelpoisen surffilaudan.